Hankea kuin puupölkky, hidas kuin etana jne.. Ensimmäinen henkinen kriisi on vallannut mieltä joulun aikana. Jossakin aivojen pikkupikkusivulokeroissa on kuvitellut, että 44 v. koneesta lähtee vaikka treenaamatta enemmän hevosvoimia. JA nyt kun on jo yli 10 viikkoa takana, siellähän pitäisi jyrrätä jo Ferrari, joka olisi voiman ja nopeuden lisäksi vielä vikkelä sekä taipuva kuin kolmimetrinen Smart. Mutta ei sinne päinkään...
Järkevästi ajatellen olisihan tämän tilanteen pitänyt aavistaa. Toisessa kädessä on pakko tehdä perusvoimaa ja vahvistaa kroppaa, että se kestää edes jollakin lailla keihäänheiton rasituksia. Toisessa kädessä pitäisi vain heitellä, juosta, hyppiä ja veneytellä niin maan per..... siis hurjasti. Tällä hetkellä noiden kahden käden yhdistäminen tuntuu enemmänkin kädettömältä.
Kyllä tiedän ja tiedostan, ettei nyt tarvitsekaan eikä saakaan olla vielä parhaimmillaan. Itselleni olen puhunut ja puhunut, että sitten huhti-toukokuussa alkaisi vasta työn hedelmien poiminta. Mutta henkinen maltti tahtoo olla kovilla. Ilmeisesti minun(kin) pitäisi saada kaikki nopeasti ja helposti.
Kaiken tuon rypemisen jälkeen totean, että olen silti treenannut hyvin. Neljä treeniä neljään päivään ontakana, eikä tuumaakaan periksi. Mietintämyssyssä onkin nyt hyrrännyt kysymys: Olenko kenties treenanannut liian kovaa pohjiin nähden? Jospa viikkojen rasitukset niin kuin kertaantuu kroppaan?
Jatkan edellisten miettimistä pihasaunan lämmittämisen yhteydessä. PS. Joulu meni loistavasti. Ehkä paras joululahja on ollut se, että olen saanut treenata omien lasteni Jennin ja Eetun kanssa yhdessä. Ylhäällä on joulupäivän lenkkikuva.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti